Mikä minusta tulee isona?

Milloin ihminen aikuistuu? Tarkoitan, että sillä lailla aikuistuu, että tietää mitä elämältään haluaa? Luulin, että se on vaan sellaista nuoruuden epävarmuutta, toivoa ja odottamista, että jatkuvasti unelmat siitä mitä haluaa isona tehdä vaihtelevat. Lähdettyäni vajaa neljä vuotta sitten opiskelemaan, luulin, että sen jälkeen tiedän mitä haluan. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että mitä enemmän elämässä näkee ja oppii, sitä vaikeampaa on päättää tulevaisuudesta. Siis joo, olishan se ihan kiva (ja kai jo aikakin) asettua aloilleen, perustaa perhe, hankkia oma talo ja niin edelleen. Mutta jossain takaraivossa on sellainen tuntemus, että se on sitten siinä. Koko loppuelämä työtä ja perhettä, aamusta iltaan. Milloin enää tulee sellaista opiskeluaikojen vapauden huumaa? Kun sai kesken viikkoa juhlia aikaiseen aamuun ilman velvollisuuksia ja tuntematta syyllisyyttä, tai lähteä äkkilähdöllä Välimeren palmupuiden alle, viettää 8 viikkoa kesälomalla tai 3 viikkoa joululomalla...

Ne ajat on nyt ohi. Tai ei ihan vielä... Minun valmistumiseni odottaa oikeastaan opinnäytetyön valmistumista. Muutama kurssi siinä ohessa menee ihan heittämällä. Kunhan vaan saisi aloitettua. Olen nyt 4 kuukautta kasannut motivaatiota. Ei tule mitään tästä. Tuossa ajassa olen etsinyt töitä, katsellut leffoja, treffaillut kavereita ja niin edelleen. Jos olisi motivoitunut, olisi kädessä varmaan jo tutkintopaperi. Mutta missä se motivaatio on? Kyllä minä sen paperin haluan, kesken en jätä. Mutta mikäs kiire sillä on... Se kun on iso askel kohti tuota vapauden loppumista. Vaikka tavallaan se on jo osittain ohi. Työelämä kutsuu viimein, vieläpä omalta alalta (tai siis tulevalta, kunhan valmistuisin). Mutta ehkä se onkin sellainen henkinen virstanpylväs, jota haluaa vielä tovin viivyttää...

Ehkä se viivytys voi osittain johtua siitä, etten oikeastaan vieläkään tiedä mitä elämältä haluan. Missä töissä haluaisin loppuelämäni viettää. Oman alan työt on ihan jees, ja kiinnostavat, mutta tavallaan harmittaa se, ettei se saa minussa aikaan samanlaista tunteen paloa kuin toivoisi. Pitäisikö työn tuntua hyvältä? Vai onko meidän vain tehtävä työtä kuin työtä elääksemme? Milloin on päätettävä mikä minusta tulee isona?

15-vuotta ja laihiksella

Savon Sanomissa oli tänään juttua nuorten laihduttamisesta: Lähes puolet 15-vuotiaista on laihiksella. Onhan se kamalaa, mutta mitä uutta tässä on? Tuossa iässä alkaa kroppa jo löytämään aikuista muotoaan, kurvit ja muodot alkavat ilmestyä ja sitä kautta varmasti alkaa myös hahmottamaan, että mitä osia kehossaan haluaisi ehkä muokata johonkin suuntaan. Toki tuossa iässä ollaan vielä kasvuvaiheessa, joten on tärkeää, että kehonmuokkausta tehdään asiaan kuuluvalla tavalla. Siinä mielestäni vanhemmilla, koululla ja mediallakin on suuri vastuu kertoa miten kehoaan tulee kohdella ja erityisesti, minkälainen on terve ja hyvinvoiva vartalo.

Itse muistan varmaan juuri siinä 15-vuotiaana korvanneeni useita päivän aterioita Tohtori Tolosen kuitukapseleilla. Ne turposivat kivasti vatsassa vieden nälän tunteen pois. Joskus päivittäinen ravintoni koostui täysin noista pillereistä. Miksi näin tein, johtui yksinomaan siitä, että eräs luistelujoukkueeni tytön äiti kauhisteli leveää lantiotani mittaillessaan meitä kisapukujen ompelemista varten. Kauhean iso se varmaan olikin, sillä luistelin tuolloin sekä minori- että juniorijoukkueissa, joista ensimmäisessä olin yksi vanhimpia luistelijoita. Ja kun suurin osa kyseisen joukkueen luistelijoista oli nuorempia, ei heillä vielä olleet muodotkaan kehittyneet, toisin kuin meillä vanhemmilla. Vaikka ihan tasan tarkkaan tiesin, ettei kropassani ollut mitään ylimääräistä ja asian myös joukkueen muut huoltajat totesivat, ei se kommentti leveästä lantiosta kuitenkaan kuulostanut kovin mairittelevalta 15-vuotiaana nuorena naisena. Ja niinpä päädyin popsimaan niitä pillereitä. Varmasti lantiokin pieneni, mutta niin hupeni myös voimat, kun lihasmassa pieneni. Noh, voin vaan kuvitella millainen kauhu tälle kyseiselle mittaajalle oli muutaman vuoden kuluttua mitata omaa 15-vuotiasta tytärtään, kun hänelläkin lantio leveni iän myötä. Tai ehkä hän silloin jo ymmärsi asian. Tai toivottavasti ainakin osasi valita sanansa tarkemmin, eikä aiheuttanut tytölle turhia ulkonäköpaineita.

Lyhyt kertaus

Tulipa tässä ajankuluksi viriteltyä tämä vanha blogikin takaisin elävien kirjoihin. Viime kerrasta onkin jo hetki vierähtänyt. Ja paljon on tapahtunut. Opinnot on vieläkin kesken, ja motivaatiopulakin on täällä taas. Tai edelleen. Paljosta ei kiinni olisi. Mutta kun se opinnäytetyö on vaan jotain niin uskomattoman tylsää edes ajatella. Olen nyt kaksi vuotta yrittänyt aloittaa. :) No okei, tuli tuossa puheenjohtajavuoden jälkeen vietettyä sitten vuosi 2011 toiminnanjohtajana opiskelijakunnalla työskennellen, joten ihan ei nukkuessa mennyt se aika, vaikka aiemmista teksteistäni huomaan sen olleen suunnitelmani. Että ei tässä nyt vielä ole kamala hoppu. Ohjeaika päättyy tänä vuonna, mutta opiskelija-aktiivina kun on toiminut, on ihan ymmärrettävää, että tulee lisäaikaa valmistumiselle.

Nyt tässä uusia töitä etsiskelen. Asun taas Lahdessa ja lähes kaikista luottamustoimistakin on päästy eroon. Välillä ei oikein tiedä, että mitä sitä taas elämältä haluaa. Ja minä kun luulin, että kyllä se iän myötä alkaa hahmottumaan. No ei hahmotu. Alle kouluikäisenä oli ihan selvää, että haluan delfiinien kouluttajaksi Floridaan. Ala-asteella halusin tietenkin opettajaksi, sairaanhoitajaksi tai eläinlääkäriksi vuorotellen. Yläasteella... En muista kyllä miksi halusin. Varmaan edelleen eläinlääkäriksi. Lukiossa tajusin, että eläinlääkärit joutuvat mahdollisesti kohtaamaan työssään tarantelloja ja muita iljetyksiä. Kiitos hei. Uusi tavoite median tai matkailun parissa. Lukion jälkeen au pairina Luxembourgissa. Sitten puheviestinnän opintoja ja radioon töihin. Nääh. Ehkä kuitenkin matkailua? Hakupaperit brittiläiseen yliopistoon, pääsykoe haastatteluineen ja lopulta hyväksyminen opiskelijaksi. Sitten tuli kuitenkin kaikenlaiset ihmissuhdekuviot kehiin, ja lähtö Englantiin lykkääntyi lopulta niin paljon, etten lähtenyt lainkaan. Ja sitten monen mutkan, mäkien ja risteysten kautta päädyin opiskelemaan Jyväskylään Music and Media Managementia. Ja vielä 4 vuoden kokemuksellakaan en osaa sanoa mikä minusta tulee koulutuksen myötä. Noh, 29 vuoden kokemuksella en osaa sanoa muutenkaan mikä minusta tulee isona. :D Onko tää nyt sitten 30- kriisi? Pitäisikö vaan alkaa hankkimaan perheenlisäystä ja olemaan kotiäiti? Harmi vaan, että lapset ei nappaa. Mieluummin perustaisin vaikka kennelin. Tai farmin. Mutta kuka siitä maksaisi?